katu.

Ihmisten kotien siivoamisessa on jotain kovin kiehtovaa.
Tänään kalliossa. Ikkunat auki, läpiveto, kylmä, ikkunat kiinni, kuuma, auki, kylmä, pölyä, imuri, sängyn alle. Siivoaminen on urheilua. Imuri, rätti, pölyä. Tuuli sisällä.

Vaatekaappi. Siivoan mielelläni ystävien koteja, vielä enemmän mielelläni siivoan sen lattiasta kattoon rahasta. Vaatekaappi, tänään päätin ensimmäistä kertaa siivota vaatekaapin, kun minulta perusteellista siivousta pyydettiin. Toivon hartaasti, etten sekoittanut tiedostettua sekamelskaa, itse en sallisi muiden järjestellä omaa kaaostani, varisnkaan vaatekaappia. Ei ei. Sotku, kaaos, hyvin henkilökohtaisia asioita, siinä missä ihmisten raha-asioista ei (muka) saisi udella, ei mielestäni vaatekaappiin, sekaisaan levy-hyllyyn tai epämääräiseen tavaroiden muodostamaan älyttömään kokonaisuuteen tule puuttua. Niin se vain on. Usein sotkuisat ihmiset ovat yllättävän perillä tavaroidensa olinpaikasta, ja jos eivät, niin ainakin enemmän kuin se, joka näkee huoneen sotkuisena tavarakasana. Tällä hetkellä tosin väittäisin olevani etulyöntiasemassa, jos kysyttäisiin, missä ovat Salen rumat t-paidat. Ne ovat siellä perällä, kivojen t-paitojen takana, entä kattilat ja paistinpannut? Löysin keittiöstä uusia ulottuvuuksia, kattilat ovat siellä, samoin paistinpannut.
Pillifarkkuja, t-paitoja, pillifarkkuja, rumia t-paitoja, t-paitoja, kivoja t-paitoja, kauluspaitoja, ruutukauluspaitoja, pillifarkkuja, pillifarkkuja, merkkivaatteita, rumia t-paitoja, provinssirock ´08 tai ´09 t-paita, sukkia, boksereita, sängyn alla, kitaralaukku, pillifarkkuja, t-paitoja, neuleita, neuleita, naisten neuleita? Eikun eipäs olekkaan. Sukkia boksereita. Likapyykkiin. Hyllylle, sängyn alta ja eteiseen. Roskiin...
Maailmoja. Poikien juttuja. Kitaroita, vahvistimia, likapyykkiä, mehutölkkejä, hedelmä mehuja, marjamehuja, juissia, päärynämehua, limupullo, kaljatölkki ja kolmas. Nämä pojat ovat kovia juomaan mehua. Pizzalaatikoita. Pizza Hut, Pizza Service. Kallio. Pizzan reunoja eivät syö. Mehua juovat.
Johtoja, latureja, kaukosäädin, toinen. Pelikonsoliohjaimia, pelejä, pelejä pelejä. Autopelejä, sotapelejä, neuvostoliitto, naisia. Tasohyppelyä, aseita, autoja, nopeita autoja, karttoja. Mitä maailmoja.  

Iso valkoinen matto. Voih. Rakastan sitä, kun aivan pienet kovat asiat, hupsista asiat, tuntemattomat kolisevat pölynimurin putkea pussiin. Rakastan isojen villakoirien pyydystämistä huoneiden nurkista. Nappeja, koiria, vahinko.

Siivousmusiikkia, tiskaamista, pölyä pölyä, yleispuhdistusaine. Tulin valtavan iloiseksi löydettyäni yleispuhdistusaineen väärästä paikasta, vessasta, en keittiöstä, mihin sen viimeksi jätin. Pojat ovat yrittäneet! Ehkä. Löysin myös pari viikkoa sitten kasaamaan likapyykkikassin siitä samasta asennosta ja samasta paikasta. Myöskin koulukirjoille, kynille sun muille raivaamani hyllykkö on koskematon. Mutta yleispuhdistusaine, joka minun aloitteestani taloon ostettiin, oli siirtynyt keittiöstä kylpyhuoneeseen! Sitäpaitsi minun kannaltani olisi paras, ettei se liikkuisi ollenkaan, minulle maksetaan sen liikuttelusta!

Pölyä pölyä. Tomua. Sipsimuruja lakanoissa. Höyheniä.

Tiskit kuivumassa, sängyn alta koirat ja möröt imurin putkessa, pinnat pyyhitty, roskapussit umpisolmussa, mehut jääkaapissa, vaatteet hyllyllä, kivat edessä, rumat takana, kengät järjestyksessä, tumpit, tuhkakupit, hajuvedet... Pizzalaatikot, limupullot, ohjaimet, konsolipelit...

Kivat t-paidat, rumat t-paidat.
Kivat pojat, sotkuinen kolmen miehenalun poikamies boksi kalliossa on paras paikka purkaa kuukautisagressiota, tiedostamattomasti kasata ajatuksia kuin pillifarkkuja hyllyllä ja tuulettaa pöly sydämeltä.

 

miksi ihmiset kirjoittaa vaan "kavereille"? ymmärtäisin, jos meininki olisi oikeasti kavereille kavereille, vaikkei siinäkään ehkä mitään järkeä olisi, kun kavereille kavereille voi puhua naamatustenkin. sitten siinä friends onlyn ja kivan kuvan kesävarpaista alla lukee hirveä selostus siitä, miten pitää kommentoida, ottaa kontaktia, todistaa olevansa elävä olento ruudun takana ja sitten aletaan kavereiksi ja sitten kun jutut alkaa puuduttaa, eli kun toinen ei noteeraa jokaista tekstiä erillisellä, monipuolisella, rakentavalla ja aaev kommentilla niin alkaa friendcut, "vähän karsitaan kun jotkut ei postaile koskaan ja sitten ne vaan vaivalloisesti roikkuu kaverilistalla ja se tekee elämästä vaikeaa sen lisäksi että vr repii tolppia irti tosta vaan."

ehkä pitäisi kirjoittaa, että vain epätodellisille livejournal kavereille, niille, joita ei ehkä ole olemassa, mutta jotka juuri siksi ovat älyttömän tärkeitä, kun saa jotain näyttöä siitä, että tätä tosiaan kannattaa kirjoittaa, kun joku lukeekin.

minä olen sata kertaa miettinyt, pistäisinkö tämän hölinän vain ja ainoastaan iki-ihanille todellisille ystävilleni, jotta saisin todisteita siitä, että tätä tosiaan joku lukee.

Mutten tee sitä nytkään. sillä kerran kahdessa kuukaudessa saan kommentin johonkin ikivanhaan merkintään, joltain googlettajalta tai muulta löytöretkeilijältä ja se riittänee todisteeksi sille, että jumalauta kyllä tätä nyt joku lukee, ja jos ei lue, niin ainakin äiti, ja äidin kaverit (äidillä on muuten aika paljon kavereita, lisäksi äiti toimii epävirallisena, salaisena kääntäjänä ja lähettää näitä moskovalaiseen perhe/naapuri/mökkituttu/random verokostoomme) lukevat.

Lisäksi on hauskaa saada kommentteja vierailta ihmisiltä. on myös kivaa saada kommenttia vierailta ihmisiltä, jotka ovat kavereita. sekä on myöskin varsin hauskaa saada kommenttia kavereilta jotka ovat tuttuja. minulla on laaja verkosto, koska en halua esitellä mielentuotoksiani ainoastaan tuntemattomille kavereilleni.

Tämän ei ollut tarkoitus olla provosoiva, suututtaa/pahoittaa kenenkään mieltä. Tuli vaan mieleen, kun seikkailin kavereiden kavereiden livejournaleissa löytääkseni kolmensivun sepustuksia siitä miten ollaan vaan kavereille, ja vaikka uutta lukemista kaipaava mieleni olisikin mielellään lisännyt näitä hahmoja kavereiksi, en sitä tehnyt, koska tämä ollaan vaikeasti tavoiteltavia meininki on ihan tylsää. ei sitten.

peace&love

Te lojutte keltaisessa sunnuntaiaamussa, kahvi jäähtyy lipaston päällä. Joisit sen kahvin, pyyhkisist rätillä haaleanruskean renkaan lipaston pinnalta. Ilma on pölyinen. Hän kääntää kylkeään, olette taas niin lähellä ettette edes näe toisianne. Hänen hengityksensä tuoksuu eilisillalle, tunkkaiselle punaviinille, pölylle. Pöly tanssii sälekaihtimien siivilöimässä valossa.

Kylpisit. Hän avaa silmänsä, kylpyamme kohisee kuin Atlantin valtameri viime kesänä. Ei, ei se ollut Atlanti, ette te ole koskaan kylpyammeen huminaa kauemas jaksaneet. Astelee aamun lämmittämille kaakeleille. Halkeilua.

Sinä hukutat hänen huomenta kultansa kylpyammeen kaikuvaan pohjaan. Hän pudottaa kukikkaita pisaroita kuplivien kasvojesi yllä. Sinulla on huono päivä, päätit sen heti herättyäsi. Häneen se ei tartu. Juuri näinä päivinä hän rakastaa sinua hieman enemmän.


Sinä olet suihkulähde.

Hän silittelee veden pintaa ympärilläsi.

Mietit: Jos minulla ei olisi vartaloa, hänen kauniiksi kuiskaamaansa ihoa. Olenko turvassa itsessäni, jos vain lähden.

Suljet silmäsi, nouset pintaan ja valahdat taas Itämeren pohjaan. Et ajattele maailmanrauhattomuutta. Pohjalla on rauhallista, voi kuulla, kuinka merilevät kasvavat, kalat kuplivat, jossain kaukana rannalla poika heitetään veden syliin, toisessa päässä hukutetaan kissanpentuja. Te koette tämänkin niin eri tavalla.

Hän liukuu eteesi ammeenpohjalle, silittää liukasta, märkää ihoasi. Hän miettii: Onko ihosi märkä, vai vain vesi sen ympärillä? Sinä olet lukenut puutarhalehdestä artikkelin, jossa kerrottiin, että uima-altaissa ja kylpyammeissa rakasteleminen on epäterveellistä.

Hän hymyilee. Sinä hymyilet. Kylpyhuoneen katonrajaan upotettu pyöreä ikkuna helähtää. Niin sinä sen kuulet. Hän säpsähtää, hänelle se oli tömäys. Raskas isku. Hän kuvittelee, kuinka läpinäkyvä lasi iskeytyy läpinäkyvään veteen. Kuinka palaset liukuvat ihollasi. Hän ei ajattele verta.

Vedenpinta laskee hänen noustessaan ylös ammeesta. Sinä liu'ut hiljaa sen mukana.

-Se oli muuttolintu. Hän huokaisee.

-Kuka oli muuttolintu?

-Se kuoli. Se oli, vaan ei ole enää.

Te ette aina oikein ymmärrä toisianne, ettekä edes jaksa riidellä siitä. Sinä mietit ikkunoiden helinää suurissa, lasisissa toimistorakennuksissa .

-Onko niissä edes ikkunoita? Voiko talossa, joka on rakennettu lasista, olla ikkunoita?

-Ovatko ikkunat lasia, vai ikkunaa?

-Entä jos ne talot ovatkin, suuria ikkunoita?

Käytte hautaamassa kuolleita lokkeja senatintorilta, Mannerheimintiellä pysähdytte kuuntelemaan Sanomatalon helinää. Ette ajattele verta.

Äiti soitti, olin raitiovaunussa, kertoi, ettei veljen seurustelusuhde on päättynyt näihin "ehkä olisi parempi olla vaan kavereita"-merkkeihin (ehkä? ehkä ei?). Minä melkein purskahdin itkuun itkuun siihen sohjoiseen raitiovaunun lattiaan. En kutenkaan. Kävin ostamassa kahvin ja päätin pistää kaiken empatian, sympatian, sisarusrakkauden ja -vihan peliin. Suklaata ja kynttilöitä ja mukavia sisko-veli turinoita unohtamatta, kelailin myös mielessäni kliseisimmät "sä ansaitset jotain paljon parempaa" ja "sateen jälkeen paistaa aina aurinko" ja niin pois päin lässyn lää.
Luojan kiitos kotiin tullessani asunto oli tyhjä itkevistä, sydynsurujen murskaamista ihmisriekaleista. Ei siitä mitään olisi tullut, ei se vaan mene niin, että siskot lohduttelee lempattuja isoveljiä. Vai meneekö? Meillä korkeintaan suostutaan tuomaan lasi vettä, ILMAN, että siitä pyytää sen kummempia hakupalkkioita, jos toisella menee huonosti. Täällä ei herkistellä, selvinpäin. Humalassa tilanne olisi toinen. Silloin varmaan veikka olisi itse käynyt pitkäkseen tuohon lattialle ja aloittanut ihan alusta, muistaen yhtäkkiä kaikkia hienoja yksityiskohtia, katseita, viestejä, eleitä, joita ei ollut tajunnut. Tai ei, tuo olisin minä.

Mikä siinä on, että kun isoveli on pinteessä, siitä tulee yhtäkkiä jumalan pieni ihme.
Kun äiti ja veli tappelevat, ja veli alkaa olemaan alakynnessä (verbaalisesti lahjattomana kaverina), minua alkaa itkettää, tekisi mieli lyödä äitiä tyynyllä ja käskeä sitä menemään pois, ei nuoren miehen - varsinkaan semmoisen, jonka ego ei mahdu edes tilataxiin - itsetunto kestä semmoista. Vaikka eihän se sitä haittaa, mutta minuapa haittaa! Onhan se yksi idiootti, ei tajua omaa, eikä monen muunkaan parasta, ja kuten jo mainitsinkin, keskusteluissa se jää aina kakkoseksi, ja vieläpä äärettömän nöyryyttävästi. Ja mitä yksinkertaisempi aihe, sitä pahemmin se sen mokaa. Mutta semmoinen se on, ja semmoisena minä sitä vihaan ja rakastan. Ja semmoisia ihmisiä ei yksinkertaisesti saa nöyryyttä, varsinkaan, kun se ei sitä itse tajua (jos sanoisin sille, että ootko muuten kuullu, että jos kanalle syöttää kaakaojauhetta, se munii suklaamunia, se sanoisi että joo, ja alkaisi ehkä vielä sössöttämään jotain ihmeteoriaa tyyliillä "sit niiku sillee ja tällee ja tollee ja sit joo") (Tässä huomaa hyvi tämän empaattisen reaktion, en helvetissä tämmöistä paskaa kirjoittaisi ellei tilanne nyt olisi mikä olisi, veljen käytännössä ensirakkkaus otti ja lähti. Tänään olen kiltisti ja naputtelen omalla koneellani, huomenna palaan veljen läppärin tiirikoimisen hakkeroimisen pariin).
Se on kova jäbä, niinkuin äiti aina sanoo. Tyhmä, mutta kova, ja pohjimmiltaan herkkä kaveri. JA JUURI SIKSI JUMALAUTA ETTE TEE PAHAA TAI OLE ILKEITÄ MINUN PAHALLE JA ILKEÄLLE JA IDIOOTILLE JA TYPERÄLLE JA HITAALLE VELJELLENI. ETTE! Ette sano sille pahasti, ette voita sitä väittelyssä, ja jos voitattekin, niin sanotte aina perään että "tämä on kyllä makuasia".

Ja tämän isoveli-fiilistelyn pointtihan oli se, että miten vihamiehestä tuleekin suojelun kohde heti, kun joku muu sitä nöyryyttä, ja varsinkin silloin, kun se ei sitä itse tajua.

Huh huh.
Sain mieltälämmittävän sähköpostin. Mieletön ajoitus, kuin pieni iloinen raketti tänne harmaaseen, rakkauden riepomaan helsinkiläiseen torstaipäivään.

Kadulla kävelee nainen, ei, se tanssii, tai lentää. Se on ihan niinkuin muutkin. Kitaraa nojaa olalla, askel on kevyt ja marssiva, sekarotuiset kulkukoirat läähättävät sen jälkiä ja se laulaa. Laulaa varmaan matkamiesten lauluja. Minulle se on vapaus. Lupaus vapaudesta, vapaus lupauksista.
- Sä tapoit just merimiehen. Sanon sille sen sytytettyä tupakkansa kynttilästä. Katsoppa ulos, äiti sanoo niinkuin äidit sanovat, maailma ei ole kaatunut mihinkään.
- Ai vaikka toiset kirjoissa kokevat maailmanlopun joka päivä, ja silti jaksavat jaksaa? Minä olen taas pieni, minulla on heiniä hiuksissa, tai voikukkia. En muista.
Karaokebaarit tyhjenivät nopeammin kuin ajatukseni sinusta.
Mies sanoo muistavansa lapsuutensa niinkuin eilisen, tai että ne tuntevat tämän kaupungin kuin omat taskunsa. Minä väitän että ne eivät. Ja kun ne sanovat tietävänsä kaikesta kaiken, minä sanon että pullo on tyhjä, ja tiedän ihan pikkuisen enemmän.
Sanotaan että minä poltin sillat takanani. Minua vähän hävettää se, olinpa itsekäs, joku muukin ehkä kulki niitä, tai olisi kulkenut niitä siltoja. Ja meri on pohjaton. Voi ei.

Juomme roseviiniä kävelykadulle levitetyssä kahvilassa, pyydän tarjoilijalta lisää korkeita laseja. Seikkailijat, matkamiehen, katusoittajat ja sinä maistat viiniä. Päätät että se on hyvää, jäät. Viinilasin reuna ulisee kauniisti ja hukkuu yöhön.
Sinulla on elämän kuluttamat kasvot, tai sitten sinulla oli teininä kamala akne, en osaa päättää. Sanot etten voi olla valitsemattakaan, ja minä tiesin, ettei valinnanvapaus ole minun vapauteni.
Sanot laulavasi minulle, minä sanon olevani liian helppo sinulle, ja että minun sydämeni on pieni mutta.

Syön mitä sattuu aina milloin sattuu, silloin kun laastarit eikä burana auta.
Kuuntelen vanhentuneita rakkauslauluja. Kuinka monta kertaa voi rakastua uudelleen? Entä jos kelaan tätä laulua aina vaan uudestaan ja uudestaan, jaksavatko ne enää rakastaa? Jaksakaa jaksakaa.

Sekoitamme mehuja viineihin ja toisinpäin saadaksemme sievemmän humalan. Poltamme aivan tarpeeksi liikaa tupakkaa saadaksemme narinan nauruumme, pilkkeen edes toiseen silmäkulmaan, edes toisen meistä toiseen silmäkulmaan, saaadaksemme vähän paremmin tingittyä elämän tosiasioista.

Olikohan tämä tässä? Mietin ja asetan teeastiastoni sinne mistä ehkä otin sen. Vai otinko? Minä en pelkää kauheasti mitään.


Minä olen huono kertomaan martkakertomuksia, minäkin rakastuin, toisella tai kolmannella silmäyksellä. En hirveästi uskaltanut kävellä silmät auki ettei niin vain olisi käynyt. Mutta näköjään, tai kuulemma, kuulopuheidenkin perusteella voi eksyä vaikkei olisi määränpäätä.
Se kertoo ylpeänä leikanneensa esinahkansa. Minä kerron sille antaneeni eilen yöllä tähdille nimiä, ja se sanoo "aha". Minusta se on ääliö johon kerran rakastuin koska äälöihin rakastutaan. Sitten otin kylmän suihkun ja tajusin unohtaneeni sen nimen siinä kahakassa kun pyörin syksyn värisissä lakanoissa. Oho, hups. Aha.

Haluan kadulle kadulle kadulle. Sinne missä kirjoitin hienon lauseen asfalttiin. Sinne missä sinä luulit tietäväsi minusta kaiken, ja minä sanoin että pullo on tyhjä. Välillä pitää olla itsekäs saadakseen mitä haluaa, jos nyt sattuu haluamaan.

Minä tulin ja pojat olivat jo lähteneet, musiikki ja monet muut. Täällä kävellään käsikädessä, muttei silmää silmästä.
Sanotaan että puhutaan puutaheinää, yksi mies on tuhlannut aika paljon aikaa etsien sitä puuta joka on heinää, ja niitä keiden suuhun mahtuu metsiä ja minä kerran nauroin vähän että nomutta sehän on vain sanonta, ja se käski minun olla pää kiinni ja minä kipitin hakemaan sidetarpeita.

Mies kauppaa minulle vinkuleluja kadulla, ja minä hätkähdän todellisuuteen ja hihkaisen, tämähän se minulta puuttuikin! Otan niitä kaksi, yhden joka vinkuu enemmän ja toisen joka vinkuu. Eihän siinä ole mitään järkeä, sinä sanoisit, ja minä sanoisin, että pitääkö kaikessa sitten olla. Ja silti mietin, onko tässä nyt mitään järkeä? Yksi poika sanoi minua kerran ristiriitaiseksi, sitten me riitelimme siitä. Riidellä nyt ristiriidoista.

Raitiovaunulla on monta nimeä, rakkailla lapsillakin on, mukavaa, että ratikoilla on yhtä monta nimeä kuin rakkailla lapsilla. Kuvittelen aamuja, herään taas vahingossa syliisi. Piirtelen kuvioita ilmaan ja ihollesi, ja toivon että osaisit minua paremmin ja etten ikinä olisi kertonut sinulle niitä kalajuttuja jotka olen varastanut vieraiden puheluista.
Niin se aina menee, että se tulee kun sitä vähiten odottaa. Minä istun eteesi ja toivon, ettet huomaa minua.

Sänky natisee kuin pienen budjetin ranskalaisessa lyhytelokuvassa. Minä sanon ettei tämä maailma ole iso, onhan meillä samat tähdet. Eihän voi olla iso. Mehän saatamme ihan vahingossa huomenna törmätä tupakkakioskin nurkilla, naureskella vähän että onpas pieni maailma, sinä tulit sieltä ja minä menen tuolta ja meillä on yhteinen määränpää ja sama taivas.
Olen taas tässä, ovesi takana. Minä jäisin jos jäisin, mutten voi jäädä vaikkei minulla olisi muita vaihtoehtoja.

Kapeat kadut kaatuvat, tai kaartuvat mereen, olen taas se lapsi, on taas se nainen ja kitara, olen kuollut tai kuoleva merimies, laastarit loppuvat ja aamuja tulee aina lisää. Niitä aamuja.
 

- Kokeile miten pehmeät hiukset mummolla on! Olga-serkkuni vinkuu ja haroo mummon ohutta harmaata, silkiltä tuntuvalta näyttävää haperoa tukkaa. Minä en uskalla koskea. Minä en uskalla koskea mummoa, minä olen ollut normaalia rohkeampi siinä suhteessa hänen tämänkertaisen visiittinsä aikana, olen jopa sipaissut häntä olkapäästä kun olen kävellyt ohi, mutta minua pelottaa. Minua pelottaa, että koskemalla mummoa, mummosta tulee todellinen.

Kaikki on mukavan epätodellista, tämä tekopyhyys joka ilmassa leijuu, nämä tekopyhyyden maallistumat näissä huoneissa, kun niistä ei tee totta. Kun niitä ei koske tai sano ääneen. En edes uskalla katsoa niitä suoraan silmiin, koska silloin katsoisin totuutta silmiin, sitä totuutta, joka kertoo että tämä on yksi pienisuuri sirkus. Epätodellinen todellisuus, jossa kaikki haluavat elää toistensa elämiä, ja pitävät huolen siitä, että onnistuvat pilaamaan ne, ettei tarvitsisi haluta, epätodellinen valhe. Kaikki on kullissia, mitään ei ole oikeasti. Ainakin toivon niin. Koska jos on, niin voi jumalauta.

Serkullani on pakkomielle minun ylistämiseen. Se voisi istua ja ihailla minua tuntikausia, hokea miten jumalaisen ihana ihminen olen. Vaikkei hänellä ole hajuakaan siitä, kuinka jumalattoman ankeita ajatuksia minulla hänestä, ja muista sukulaisistani toisinaan on. Tai sitten hän tietää, se lukee sen pelokkaista kasvoistani, hermostuneista liikkeistäni ja poissaolevuudestani, muttei tahdo uskoa sitä, vaan yrittää tehdä tästä kaikesta totta hokemalla sitä ääneen. Päästämällä sen ilmoille. Siinä se on ilkeä. Kiusaa minua ehkä tahallaan. Ehkä se haluaa, että minä hermostuisin, reagoisin, enkä vaan hymisisi vieressä ja lopuksi lähtisi, kun en enää kestäisi.

Olen äärettömän peloissani, kun sukulaiset ovat kylässä. Hiivin ja hiippailen, toivon, että ne eivät huomaisi minua, onneksi mummo on jo niin vanhuudenhöperö, ettei se huomaakkaan. Täti ei luojankiitos noteeraa (katsoo vaan tuomitsevan arvostelevasti, hymyilee tekopyhästi miettien näyttääkö hymy hyvältä, hän on kaikessa kuoressaan tämän porukan rehellisin, diplomaattisen rehellinen, räkii selkääni, sivelee poskiani), ja silti ne on kokoajan jotenkin mun niskassa kiinni. Tutkii ja tarkkailee mun jokaista liikettä. Ihan kuin ne yrittäisi lukea mua, ymmärtää miksi mä olen tämmöinen, tai selvittää edes että millainen mä olen, voidakseen tuomita mut, ja sitten vasta miettiä, miksi mä olen semmoinen tämmöinen kuin olen.
Välillä ne rikkovat olemassaolemattomuuteni sanomalla mulle jotain, silloin musta tuntuu kuin mua osotettaisiin aseella, "Voi ei! Ne huomas mut! Mä olen niille olemassa! Voi ei voiei!! Mihin pakenen?!". Jos tämä olisi muumikirja, piiloutuisin pöydän alle, ja tietäisin, että olen turvassa, mutta koska tämä ei ole, voin piiloutua pöydän alle, ja tietää, etten ikinä ole heiltä turvassa.

Tämä on taas tätä, kuinka häätäää muukalainen ulos elämästä, kun se sanoo rakastavansa sinua? 

 
Voisin kääntää päiväkirjani, tämän blogin, ajatukseni, kirjoitukseni, jokaisen sanani venäjäksi, loppuun kirjoittaisin että haistakaa vittu ja vieläkö te minua rakastatte, vieläkö te minua jumaloitte, vieläkö olen ihana, kaunis, täydellinen, kiltti, fiksu ja menestyvä. Vieläkö te uskotte että minusta tulee jotain suurta!?
Ainoa, minkä te minusta oikeasti tiedettä, on minun nimeni. Muu on sitä, mitä te haluaisitte tietää ja uskoa.


Näiden ihmisten kanssa tulen toimeen.

Istun lumikasassa parvekkeella ja itken niin että selkäranka värähtelee. En uskalla seistä, sillä pelkään putoavani. Yleensä pelkään hyppääväni, vaikkei minulla ole syytä, nyt minulla olisi, mutten pelkää hyppääväni vaan putoavani.
Sinä kaappaat minut syliisi takaa, ihan kuin olisit napannut minut ilmasta kiinni. Puristat lujaa ja kuiskaat anteeksi. Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, mutta hyvä että kuitenkin pyydät.
Itken nostalgiaa ja erilaisia nesteitä silmistäni. Hetki on kupliva. Humaltunut. kaunis. Humalassa kaikki on aina vähän kauniimpaa, ja vähän kamalampaa.

Minulle riittävät hetket. Ne eksyneet rappukäytävät käsikädessäi. Se aamu, jona satoi lunta, joimme kallista kaakauta ja nukuimme lattialla päiväunia. Minä itkin onnea.

Makaamme kasassa sängyssäsi, kuin hylkeet, kuin huoneen nurkkaan viskotut eriparisukat. Halaamme kuin muumit, pehmeästi ja lujaa.
Katossa roikkuu valkoinen lakana, se on pilvi.

Pilvi pilvi.

Tämän haluan kirjoittaa erikseen.

Juahani puhui puhumistaan, sillä oli paljon kerrottavaa sydämensä päällä. En ole varma, millä minä häntä kuuntelin. Tiedän, että kuuntelin, mutta tein sitä ehkä enemmän silmillä kuin korvilla. Luin oivalluksenriemua hänen silmistään ja käsistään. Välillä minulla ei ollut paljoakaan hajua asioista, joista hän puhui, mutta nautin suunnattomasti pelkästä kuuntelusta.
Istuin silmät kiinni ja kuuntelin, nojasin ja kuuntelin, pitelin ja kuuntelin. Kuuntelin.

Sitten se tapahtui, se, mitä ei ole hetkeen tapahtunut. Minä räjähdin. Ensin pienesti, hekotin ja naureskelin, kuulostin siltä kuin itkisin. En itkenyt. Nauroin vain. Se oli se oivallusnauru, se, kun tajuaa jonkun asian, joka olikin niin älyttömän itsestäänselvä, jonka on aina tiennyt. Sen tajuaminen tulee syvältä sisältä nauruna. Minulla ei ollut mitään hajua siitä, mille nauroin, miksi ja millä voimilla. Mutta nauroin, ja se tuntui aivan sanoinkuvaamattoman hyvältä. Suurelta voimalta joka vihdoin pääsi ulos en tiedä mistä.
Sitten kysyin Juhanilta, mistä se nauru oikein tulee, ja se loppui heti. Tyssäsi kuin seinään. Minä esineillistin sen. Minä esineellistin ehkä yhden pyhimmistä asioista, ja se loppui. Seuraavan kerran kun se pulpahtaa minusta ulos, minä en tosiaan mieti, mistä se tulee, tai minne se menee, tai miksi.
Se on puhtautta. Oli hienoa, miten vaikka Juhanin jorinat eivät suoranaisesti syöksyneet syövereihin, vaan jäivät pinnalle mietityttämään, ne tekivät sen silti. Joku minun sisälläni ehkä ymmärsi kaiken, joka ikisen sanan. Oivallus. Voi että, olin melkein jo unohtanut miltä se tuntuu. Puhtaus.

(Krishna-munkki sanoi minulle tänään "etten ymmärrä näitä juttuja ollenkaan", kun kysyin siltä, miksi ihmiset lähtevät etsimään itseään Intiasta, jos ovat hukanneet itsensä Helsinkiin?. Olisin niellyt tuomion, jos hän olisi perustellut väitettään hyvillä argumenteilla. Sitä paitsi en kysynyt häneltä, "ymmärränkö minä sinusta yhtään mistään yhtään mitään?", häneltä minä sitä viimeiseksi tiedustelisin.
Minusta on ikävää, ettei se millään tasolla usko minuun, usko että minustakin olisi yhtään mihinkään. Tiedän, että se haluaa vaan myydä hedelmänsä ja liian pienifonttiset kirjansa jotta pääsisi johonkin nirvanaan joskus ehkä.
Se luulee näkevänsä minun sisääni, minun lävitseni, minusta tuntuu, ettei se näe edes mun kuorta. Minä inhoan sitä, kun minut tuomitaan perusteettomasti. Minulle voi väittää mitä vain, mitä ikinä mieleen juolahtaa, mutta minä haluan perusteluja)






 

 

 

Minä pelkään vettä. Minä pelkään ihan älyttömästi suuria vesistöjä.
Meriä. Järviä minä pelkään vähän vähemmän, mutta niissä on oma kauhunsa. Purot ja joet ovat mukavia, eteenpäin vieviä, meressä sitä vaan lilluu ei missään, keskellä aavaa ei mitään. Järvissä on liian vähän tilaa, jotta voisin olla pelkäämättä siellä eleleviä otuksia. En edes tiedä, miksi pelkään kaloja. Pelkään, että ne nappaavat varpaasta, vaikka tosiasia on, etteivät kalat ole niin provosoivaa sorttia, että oma-aloitteisesti välttämättä hyökkäisivät iloisten kesämökkiläisten lihaan kiinni. Siinä, missä ihminen polskii, ei ole kaloja. Toisaalta siellä on kasveja, niitä, jotka kutittavat ja kietoutuvat. Ei sitä koskaan tiedä, vaikka semmoine joskus imaisis syvyyksiin. Ikinä ei voi tietää.

Meri on pahin. Rantahiekassa voi vielä vähän polskia, kastella varpaita, silloinkin mielummin istun vesirajassa ja tuijotan painajaistani, (istuessa kaikki on vähän helpompaa ja turvallisempaa, pystyssä seistessä sitä on kuin heinänkorsi tuulessa, ja rannalla ihmisillä on joskus tapana yllättää takaapäin ja heittää aaltoihin kuin leipäkiven. Se on hauskaa, vahvistaa suhdetta ja luottomasta. Ei ikinä, minä olen näistä tempauksista katkera vähän pidempään kuin muuten olisin. Jos minut aikoo yllättää, kannattaa olla varma, että olen juuri sillä tuulella, että se olisi minusta hauskaa, tai sitten säikäyttää minut omalla vastuullaan. Mistään muusta en ole katkera, kuin huonosta huumorista, ja säikäyttelystä ja sen pistämisesä huonon huumorin piikkiin.) pahinta pelkoani, kuin heittäytyisin sen armoille. Ei siitäkään koskaan tiedä. Reunalla on mukavaa, voi tarkkailla ja mittailla pelkoaan, ei siihen tarvitse suinpäin rynnätä?
En käsitä sitä, miten ihmiset rantalomillaan heittäytyvät uimapatjoillensa ja antavat aaltojen keinuttaa itseään kohti ei mitään. Kohti kaukaista tyrskyä. Miten ne pystyvät siihen, miten ne kykenevät vain antaa aaltojen viedä itseään, siinä vaiheessa, kun voi valita, minä jään rantaan.

Laivat ovat ihan kivoja, niissä on oma romantiikkans, niinkuin Titanicissa, toisaalta niissäkin on oma häkkimäinen vaaransa, ihmisen omavalintainen kahdenvaiheilla vaiheilu, sitä joko uppoaa tai ei uppoa.

Titanicissa on sekin. Toisaalta lentokoneissa on sama, enkä silti pelkää niitä. Koen ilman enemmän omaksi elementikseni kuin veden. Ilmassa millään ei kuitenkaan ole väliä. Ilmaa on kaikkialla, tuulella on paljon hellempi tapa olla, kuin aalloilla. Aalloille sitä tuntuu aina olevan velkaa jotain, ja meri haluaa lunastaa velkansa korkojen kanssa. Ilman kanssa ollaan tasoissa. Käsikädessä. Aalloissa minä kauhon henkeni edestä, vaikkei olisi aaltoja, vaikka olisi täysin tyyntä.
Tyyni meri on pahaenteinen. Valmiiksi myrskyävä meri paljastaa verenhimonsa. Se on rehellinen. Tyynenä se on kuin ansa, "Tule ja ui minussa. Kellu hiljaa kuutamossa ja anna meduusa kärventää sinut pohjaan". Aallot taas toteavat kylmän rauhallisesti, niin rauhallisesti kuin aallokko voi artikuloida, että "omapahan on valintasi, tule ja huku. Isot nisäkäskalatkin ovat kiinnostuneita ihosi alla punoittavasta lihasta. Lällällää". Se vittuilee.

Eniten pelkään sitä suuruutta. Monet suuret asiat ovat pelottavia. Meri on niistä pahin, se on suuri, sekä fyysinen olemassa oleva asia. Entä jos joskus joudun sen armoille, huomaan kelluvani keskellä sitä. Minne ikinä katsonkin, näen vain lisää sitä. Vettä vettä vettä... Ja jos ei pohjaa näy, raavin itseeni haavan ja odotan kunnes hait tulevat ja raatelevat minut tuhannen silpuiksi. Sitten olen osa merta, pahinta pelkoani. Kuinka ironista.

Tästä syystä en pidä uimisesta. Suihku ja kylpeminen käy. Silloin minä olen se, joka määrää, minä voin milloin tahansa päättää veden vallan. Kääntää vipua ja painajainen on ohi. Meri on loppumaton. Olen kyllä kuullut suihkuunkin hukkumisesta. Tai oikeastaan en, mutta uskoisin sen olevan täysin mahdollista, mutta siinä vaiheessa ihminen on varmastikkin luullut uivansa meressä.

p.s.

Aurinko Kaloissa: Elämäsi perimmäinen tarkoitus on oppia elämään intuitiosi herkässä ohjauksessa ja jatkuvassa epävarmuudessa, sillä sinulle kaikki suunnat ovat yhtä hyviä. Millään muulla merkillä ei ole tätä etuoikeutta etkä sinä voi sitä kenellekään lahjoittaa vaikka kuinka haluaisit. (tämä oli erittäin tarpeellinen tieto. ja itseasiassa nyt minulla on paljon varmempi olo, koska epävarmuus on jonnekkin kirjattu ja hyväksytty.)  

Käsittelen nyt tämän asian omalta osaltani:

tänään kotiin vievää raitiovaunua odotellessa tummaihoinen nuori mieshenkilö tuli juttelemaan. kyseli joitakin asioita ja mistä olen oppinut puhumaan englanitia, eikö se ole ihan itsestäänselvää? lopuksi se mutisi taikasanat "can we meet again?", johon vastasin tökerösti että tässähän me just tavataan (pahaenteiseen kommenttiin hermostunut vastaus). sitten se pyysi mun numeroa, enkä tiedä, miksi aina heittelen numeroani ties keille, en minä suomalaisillekkaan tuosta vaan yhteystietojani antaisi. vai antaisinko? onko ulkomaalaisilla jokin etuoikeus saada puhelinnumero? yleensä tarjoudun ottamaan heidän numeronsa, jotta voisin itse ottaa yheyttä. en ota.
nyt tämä mies soittelee. kerran erehdyin avautumaan eräällekkin miehelle siitä, miten hienoa olisi matkustaa afrikkaan. tämä mies oli tietenkin afrikasta ja käski minua soittamaan itselleen heti, kun olisin matkalla sinne, jotta hän voisi soittaa äidilleen, ja koko suvulleen ja ilmoittaa, että majoittaisivat minut savimökkiinsä (ei, minä en luule että kaikki afrikassa asuisivat savimökeissä). tässä kävi niin, että minä annoinkin oman numeroni hänelle, ja nyt se soittelee että hau juu duuing ja on erittäin painostava afrikan-matkani suhteen.

olenko minä rasisti?
 
jos suomalainen, tai eurooppalainen ylipäänäs tulisi kivasti bussipysäkillä juttelemaan, ja pyytäisi numeroni, antaisinko? ehkä, todennäköisesti mieluummin kuin afrikan mustalle kasvatille.

miksi? no siksi että (ehkä?):

jos suomalainen lähestyy oma-aloitteisesti vierasta henkilöä, se on vaan hienoa. hienoa suomalainen! tulit ulos harmaasta kuorestasi! sinä muutat kulttuuria! teet suomesta etelä-eurooppaa! tuot poskisuudelmat helsingin kaduille! se on erityseksi luokiteltu piirre, koska valtaosa ei sitä ehkä harjoita. se on erilaisuutta, rikkaus, wau! poikkeavuus.
ulkomailla, en nyt ole afrikan kulttuureihin erikoisemmin perehtynyt, mutta ainakin oletusarvona on, että ne kaikki tekevät niin. se on heillä geeneissä ja perusominaisuuksissa. se ei  ole mikään erikoisuus, että ne hymyilee tuolla ja vilkuttelee ja ehdottelee.
 
ehkä minä olen kulttuurirasisti. tai kulttuuripelkuri. tai muuten vaan ahdasmielinen suvaitsevainen?
ehkä pienisuuri kulttuuriero, säikäyttää. "mitä vielä", nyt se jo ehdottelee, "mitä seuraavaksi?". yleensä ne ovat jopa mukavia, kivoja puheliaita ihmisiä, monilla on ehkä hieman tökerö tapa raahata kulttuuriaan perässään, mutten silti monestikkaan ole ahdistunut heidän läsnäolostaan. enemmän minä olen saanut suomalaisia puliukkoja kintereiltä karistella ja pelätä että ne lähtevät perään. suomalaisille se on tapa, jos on. luonteenpiirre, se ei ole niin ahdistavaa kuin kokonainen uusi kulttuuri. suomalainen on helpompi niellä, kun ei tarvitse kaikkia kulttuurieroja kääntää suomeksi.

muutenkin, kun on tottunut hitaasti lämpeämään, kaivelemaan vihjeitä ja punnitsemaan ja tiirailemaan ennen kuin mikään varsinaisesti räjähtää päälle, on hankalaa yhtäkkiä lyhyellä varoitusajalla hypätä juttuun mukaan. ylipäätänsä on mielestäni mautonta, jos ei kärsivällisyys riitä pieneen peliin vaan pitää samantien iskeä panokset pöydälle. mutta jälleen, jos suomalainen sen tekisi, se olisi ainakin jollain tasolla vaikuttavampaa. ehkä.
ja minun on hyvin vaikea kuvitella, että tämä tämän illan prinssi olisi täysin viattomasti ilman takaajatuksia minua noteerannut. ikävä kyllä en usko siihen, että sillä oli kauheasti kiinnostusta vaan kaveerata meitsin kanssa, siksi miespuolisien ystävien, keille olen tästä puhunut on ehkä vaikeampi käsittää kuviota. kyllä ulkomaalaiset poikiakin lähestyvät, mutta silloin on eri jutut mielessä, voisin kuvitella.

minullahan ei ole kokemusta mustista miehistä tämän perusteellisemmin, en voi sikäli kokemuksen syvällä rintaäänellä tässä mongertaa. mutta olen ajatellut asiaa. asioiden punnitseminen ja ajatteleminen on hyvästä.

tänään on muutenkin ollut varsin epämoraalinen päivä. kaikki lähti kirpputorilta: löysin sieltä jämiä kaivellessa valtavan ihanan siniseksi värjätyn nahkatakin karvareunalla hupussa. se oli ihana, kuin unelma, kai. mutta pienen sievän lampaan kosteat anelevat silmät kysyivät minulta, haluaisinko pukea hänet ylleni. minä en halunnut.
pitkästäaikaa tuli  tämmöinen tilanne eteen. aloinkin miettiä, mihin päätökseni perustui? onko minulla periaatteita? miksen pitäisi nahkaa ylläni ja söisi jauhelihaa? koska olen tottunut. olen niin tottunut elämään ilman eläimiä elämässäni, ainakaan itsekkäässä käyössä, ettei tuntuisi luonnolliselta tehdä sitä jatkossakaan. lampaan historiaakin miettiessäni kirpputorilla, kelailin vaan faktoja, tai animalian ja muiden eläintenystävien faktoiksi kutsumia asioita päässäni. siihen ei liittynyt paljoakaan empatiaa ja muita ominaisuuksia, se oli kirjaviisaspohjaisen moraalini kaivelua.

sitten menin mäkkiin, ostin nugetti-aterian plussalla ja mumisin onnesta kun oli pitkästäaikaa niin hyvää.
mitä helvettiä! vastahan minä käskin itseäni animaliaa siteeraen olla ostamatta muutenkin ylihintaista takkia, ja nyt minä mussutin jo elämääni tyytyväisenä hakaniemen mäkkärissä ylihintaisia isotissisten jalostettujen kananoloisien eläinten palasia.

mitään järkeähän tässä kamppailussa ei ole.
p.s. minulla on loistavan puhdas omatunto tämän kaiken jälkeen.